Eilen pitkään päässä muhinut fantasiaromaanin aihio yhdistyi muutamaan uuteen sivujuoneen. Tunnelma, jota olin ajatuksissani pyöritellyt, täydentyi fantasiaelementeillä, ja sain aikaiseksi jopa keskeisen konfliktin ja päätöksen. Ihmeellistä! Uskoin jo, etten saisi juonirunkoa aikaan vielä ikuisuuksiin.
Miten aloittaa romaanin suunnittelu? Tapoja on varmasti ihan yhtä monta kuin kirjoittajaakin, ja mun mielestäni useimmat palikkamallit voi olla aika rajoittavia. Mulle itselleni toimivaksi on osoittautunut takaperoinen suunnittelu: lähdin liikkeelle siitä, millaisen lopputunnelman tahdon lukijalle jättää. Sitten on helppo täydentää, mitä ensin pitää tapahtua.
Editointivaiheessa oleva projektini on toisaalta kansansatua, toisaalta sellaista poliittista fantasiaa, että suuren osan ajasta hahmot keskustelevat keskenään erilaisissa ruokasaleissa. Tykkään siitä, se on multa mulle kirjoitettu. Olen kuitenkin kaivannut monipuolisempaa fantasiaelementtiä, joten takaraivossa kyti jo pitkään ajatus astetta maagisemmasta, siinä mielessä massiivisemmasta maailmasta, jossa ihmishahmot ovat vielä pienempiä.
Nyt on kasassa kahdeksan hahmoa, viisiosainen juoni, ja kolme toisiinsa kietoutuvaa keskeistä konfliktia. Juonirunko ja hahmoideat rakentuivat taas powerpointtiin, ja nyt kun diaesitys on mulle itselleni viehättävä, voin ruveta seuraavaan vaiheeseen, jota kutsun ”iltasatumetodiksi”. Sivu tai kaksi höttöisintä ja tuulesta temmatuinta mahdollista tekstiä, jossa saa kysellä järjettömyyksiä. Sillä saa asiat yleensä hyvin käyntiin.
No mistä tämä uusi idea sitten nyt tuli? Suuri syy tähän valaistumiseen on varmasti se, että olen viime aikoina sekä edistänyt aiempaa projektiani tehokkaasti. Aivoissa on siis vihdoin vapautunut vähän tilaa. Vietin viikon lukemalla ruotsalaisista balladilauluista ja tutkimalla ja kuvitamalla eri aikakausien miestenmuotia, joten aivot rullasivat jo muutenkin taas luovassa tilassa. Lisäksi elämässä tuli taas muutama muutos, takaisku ja askel eteenpäin – mitäpä sitä muuta silloin tekisi, kuin yrittäisi saada aikaan jotain uutta.
Viikon verran on myös saanut kuunnella sitä ihanaa kakofoniaa, kun mopojonnet ja hävittäjälentävät kaahaavat ulkona vuoroin. Puhun jälkimmäisestä porukasta kun sanon, että joku sellaisessa jatkuvassa, painavassa, hirvittävän kovassa huminassa kellon ympäri alkaa pikkuhiljaa painaa. Ääni on tarjonnut sopivaa ahdistusta yliluonnollisten elementtien puimiseen.
Haikailua 